2.8.2026
Keikkaraportti: Amorphis / Tuska, Helsinki 28.6.2026
Tänä vuonna vierailuni Tuskassa typistyi yhden päivän mittaiseksi viimekesäisen kolmen ehtoon sijaan. Jälkikasvun mukaan ottaminen mahdollistui sunnuntain Pikku-Tuskan myötä ja näin myös yhdeksän kuukauden ikäinen nuoriherra pääsi todistamaan yhtä maamme parhaiten järjestetyistä kulttuuritapahtumista.
Vaikka yksipäiväiseen festarivierailuun ei paljoa ehdi mahduttaa, etenkin kun mukana on oma pieni vaahtosammutin, pääsin silti katsastamaan varsin kattavan annoksen sunnuntaille varattua musiikillista tarjontaa. Yhden näistä keikoista järjesti suomalaisen metallin ikiliikkuja Amorphis.
Ensimmäinen kohtaamiseni kyseisen orkesterin kanssa ajoittuu 17 vuoden takaiseen Korson Ankkarockiin ja välissä bändi on tullut nähtyä vain kertaalleen, ja silloinkin ikään kuin ohimennen muutaman biisin verran festarialueen läpi taivaltaessani. Kiinnostus nähdä bändi kunnolla uudelleen vuosien tauon jälkeen oli siis kova, etenkin kun yhtyeen vuoden 2018 pirteä Queen of Time -albumi oli aikanaan – ja on toisinaan edelleenkin – kovassa soitossa.
Aiemmassa Komiat-keikkaraportissani tulin tunnustaneeksi että olen jollain lailla viime aikoina viehättynyt kotimaisesta iskelmämusiikista. Liekö kyseessä iän tuoma pehmentyminen vai mikä, mutta ehkä juuri tästä johtuen myös Amorphiksen musiikki tuntuu varsin kodikkaalta. Tämä on ehkä hieman hassu luonnehdinta yhtyeestä jonka alkupään albumeista etenkin Tales from the Thousand Lakesia (1994) pidetään suomalaisen melodisen death metalin kulmakivenä.
Sittemmin Amorphis on kuitenkin aikalailla pehmentynyt niin biisimateriaalinsa kuin soundinsakin puolesta. Kitaroissa hevisäröä kuuluu enää vain nimeksi ja kärjistäen moni biisi sopisi melko kevyillä muutoksilla vaikkapa Radio Suomen soittolistoille J. Karjalaisen ja Arttu Wiskarin kaveriksi. Death metal -juuristaan bändi muistuttaa lähinnä vokalisti Tomi Joutsenen satunnaisilla huuto- ja murinalauluosuuksilla, joita kyllä löytyy uudemmastakin materiaalista, mutta vähenevissä määrin.
Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin; tämä ei ole kritiikkiä.
Amorphis on tyylillisestä evoluutiostaan huolimatta aina kuulostanut itseltään. Kalevalaa, iskelmää, kansanmusiikkia ja örinäheviä yhdistelevässä ulosannissaan bändi on kuin kokonaan oma genrensä. Tietty iskelmällisyys tuo biiseihin erinomaista tarttuvuutta, mikä sopii radioon, mutta riittävä määrä hevielementtejä pitää huolen siitä että bändi on vuosikymmentenkin jälkeen edelleen myös Tuska-kelpoinen. Vastaavasta asemasta voi moni bändi vain haaveilla.
Mitä itse keikkaan tulee, oli se bändiltä hyvin rutiininomainen suoritus. Mukavaa oli tietysti kuulla uuden Borderland (2026) -albumin, hyvinkin melodisia ja miltei popahtavia kappaleita vanhempien, pääosin kuitenkin viime ja tältä vuosikymmeneltä olevien modernien Amorphis-numeroiden keskellä, mutta mitään erityisempää tunnereaktiota ei yli 30 vuotta festarilavoja kiertäneen pumpun tämänkertainen veto kirvoittanut.
Muutoin kovin tasaisen setin jonkinlaisina huippuhetkinä voidaan pitää keikan loppupuolella kuultua, vähemmän yllättäen yleisön sytyttänyttä Thousand Lakes -helmeä Black Winter Dayta, kaikessa häpeilemättömässä tanssittavuudessaan ilahduttanutta uutukaista Dancing Shadowia, sekä Radio Rockin pilalle soittamaa House of Sleepiä, joka lienee hevarin jos toisenkin karaokebravuuri.
Jatkon kannalta toivoisi että Amorphis saisi kaivettua itsestään vielä yhden vaihteen verran lisää live-energiaa esiintymisiinsä. Musiikissa itsessään kun ei ole kertakaikkiaan mitään vikaa.
Kirjoittaja: Valtteri Perämäki