Levyarvio: Amorphis – Borderland
Suomimetallin kaanoni olisi hyvin erilainen ilman eeppisestä kansallismytologiastamme ammentavaa Amorphista. Yli kolmenkymmenen vuoden ja 15 studioalbumin mittaisella levytysurallaan bändi on käynyt läpi monia vaiheita, jotka on mielestäni syytä kerrata tämän levyarvion konstekstiksi.
Kaivakaa siis Kalevalanne muistinvirkistykseksi kirjahyllystä esiin, sillä nyt mennään.
Amorphiksen monipuolinen musiikillinen linja on kulkenut kulttiklassikko Tales From The Thousand Lakesin (1994) melodisesta death metalista vuosituhannen taitteen Am Universumin (2001) proge- ja jazz-kokeiluihin sekä – erästä ystävääni lainatakseni – lähes ”enkku-apulantamaiseen” melodiseen rockiin Skyforgerin (2009) myötä.
Nykyisen identiteettinsä bändi löysi nähdäkseni Under The Red Cloud (2015) -levyllä, jossa tuotantopuikkoa heilutti maineikas Jens Bogren. Hänen kanssaan Amorphis loi kolme menestysalbumia, joista oma suosikkini on Queen of Time (2018) – levy, joka herätti kiinnostukseni yhtyeeseen pitkän tauon jälkeen.
Bogrenin aikakausi on kuitenkin ainakin toistaiseksi ohi, ja tuottajaksi on vaihtunut tanskalainen Jacob Hansen. Uusi albumi Borderland merkitsee näin jälleen eräänlaista uutta alkua Amorphikselle.
Ensikuulemalta Borderlandilta löytyvät kaikki Amorphiksen peruspalikat: eeppiset tunnelmat, hienot kitaramelodiat, sekä Tomi Joutsenen vuorottelevat puhtaat ja murinalaulut. Nopeasti kuitenkin käy ilmi, että Amorphis on entistä hittihakuisemmalla jalalla liikenteessä.
Levyn kymmenen biisiä ovat napakoita, hiottuja ja tarttuvan melodisia makupaloja, joista oikeastaan mikä vain voisi olla potentiaalinen hitti. Jos siis olet progemman tai raskaamman Amorphiksen ystävä, ei Borderland ole askel toivomaasi suuntaan.
Sen suurin ansio on kuitenkin siinä, että se säilyttää Amorphiksen ydinolemuksen, mutta pakkaa sen helposti lähestyttävään muotoon, johon kenen tahansa on helppo tarttua. Jos Amorphis on sinulle vielä vieras, Borderland tarjoaa mainion aloituspisteen tutkimusmatkalle.
Borderland ei nouse Queen of Timen ohitse suosikki Amorphis-albumikseni, mutta se on silti hieno osoitus siitä miten Hansenin kaltainen huipputuottaja pystyy parhaimmillaan teroittamaan Esa Holopaisen ja Santeri Kallion kaltaisten kovan luokan biisintekijöiden kynät vielä piirun verran terävämmiksi.
