Levyarvio: Lauri Haav – No Haav No Love

23. toukok.

Vain elämää -kausi syksyllä 2025, vuoden artistin Emma-palkinto sekä raadin että yleisön äänin keväällä 2026, ja Nokia Arenan kahden marraskuisen konsertin liput minuuteissa loppuun. Viimeisen vuoden aikana Lauri Haav on noussut sellaiseen asemaan, johon ei ihan jokainen kotimainen artisti kapua. No Haav No Love on tämän nostekauden eräänlainen kulminaatiopiste. Odottaa saattoi radiomenestyksen sinetöivää koukkupitoista, helposti lähestyttävää iskelmäräppiä, mutta kokonaisuus tarjoilee yllätyksiäkin.

Aino (2023) oli uhoava erolevy. Nyt uhoa on vähemmän ja läpileikkaavana teemana on suru oman äidin menettämisestä. On mukana toki ihmissuhdepuintiakin, johon nyky-suomiräpissä kuuluu omasta sitoutumiskammosta uhriutuminen. Sävyt ovat kuitenkin totuttua kaavaa monipuolisempia.

Tyylillisesti Haav tekee sitä mitä on aina tehnyt. Räpin ja laulun vuoropuhelu sujuu häneltä moniin kollegoihinsa verrattuna uskottavasti. Levyn alkupuoli on suoraviivaista hittiputkea, sisältäen ennakkoon paljon kuuntelua keränneet Seija Simola -samplen ympärille rakentuva Toisessa elämässä, Mirellalla vahvistetun Aja tai kuole, sekä kaipuubiisi Perhosen. Jotain tällaistähän levyltä odottikin.

Mutta sitten No Haav No Love avaa toisen puolensa. Tummemmat ja haavoittuvammat sävyt ottavat vallan. Musiikillisestikin venytetään totuttuja rajoja.

Monsteri, jolla a cappella -lauluyhtye Rajaton on mukana, käy läpi äidin sairastumisen ja kuolemisen vaihe vaiheelta kaunistelematta. Päiväkirjaa luetaan ääneen, eikä riimien edes ole tarkoitus rimmata.

Albumin rujoin biisi on Ovi kii. Kyseessä on tilitys isälle, mutta ei suoraviivainen dissibiisi vaan kappale, jossa kaipuu, raivo, sekä anteeksiantaminen vuorottelevat ja limittyvät. Haav laulaa, että voi antaa anteeksi, mutta ei unohtaa, ja jättää sitten kuulijan miettimään mitä kaikkea sellainen lausuma pitää sisällään. Itse tuoreena isänä sen äärellä ei voi olla pohtimatta: millaiseksi mieheksi kasvaa, kun miesmalli on poissaoleva tai vahingollinen? Miten katkaistaan sukupolvia ylittävä, periytyvien käytösmallien ketju?

Henkilökohtaisuus on levyn vahvuus, mutta tähtihetkeksi nousee – vähän yllättäen – Porschesta kertova 911-biisi, jossa kuullaan vierailijana Paperi T:tä. Tai no, autokin on tässä tapauksessa ennen kaikkea vertauskuva unelmille, ja Paperi T:n vavahduttava verse muistuttaa kuulijaa materian merkityksettömyydestä. Piirun verran yhdeksän minuuttisena (tarkalleen 9:11 kellottavana) se on suomalaiselle valtavirtamusiikille epätavallisen kunnianhimoinen kokonaisuus pitkine, tyyliteltyine välisoittoineen.

Levy ei lopulta olekaan niin vaivaton kuuntelukokemus, kuin mitä olisi odottanut. Se sinetöi Suomen tämän hetken isoimpien artistien joukkoon nousseen Haavin aseman, mutta ei kuitenkaan tyydy siihen, vaan on myös musiikillisesti aidon mielenkiintoinen. Tällä tempulla artisti tulee hetken menestyksen lisäksi rakentaneeksi pohjaa myös johonkin nykymenestystä ajattomampaan.