Levyarvio: Oskari Muro – Viimeinen tango
Se on kuulkaas perjantai ja perjantaihan tarkoittaa ennen kaikkea uutta musiikkia, eikö vain?
Uuden Viimeinen tango -albuminsa näin viikonlopun alla onkin julkaissut Joensuusta maailmalle ponnistanut muusikko Oskari Muro. Helsingissä ja Berliinissä muotonsa saanut levy on artistin omia sanoja mukaillen tarinallista underground-poppia, jossa tunnelma on keskiössä.
Millaisista tunnelmista tämä albumi sitten oikein on veistelty?
Rakki-biisin rockiskelmä huutelee koirametaforan avulla menetetyn vapauden perään. Sykkivän elektropopin muodon saanut Sun sylissä taas soutaa vastavirtaan, tarratessaan tanakasti kiinni toiseen ihmiseen kuin pikkuvauva äitiinsä.
Kappaleet virtaavat korvasta sisään miellyttävästi soljuvan puron lailla. Tuotanto on kirkasta ja niin elektroniset kuin perinteisetkin sointikuvat nivoituvat saumattomasti yhteen. Muron ääni on pehmeä ja levyllä kuultavat tarinat monen korvaan samastuttavia.
Pop on vaikea genre – jos sitä ylipäätään voi genreksi sanoa. Se kun on enemmänkin kattotermi ylipäätään tarttuvalle, usein kauppallisellekin musiikille. Tottakai on myös vähemmän kaupallista ja kokeilevampaa pop-ilmaisua, mutta siinä mennään jo vähän rajoilla että täyttyykö popin määritelmä enää täysin.
Viimeinen tango on muotokieleltään kyllä poppia, mutta biisien tarttuvuus jättää jonkin verran toivomisen varaan. Hyvältä poplevyltä jää yleensä ensikuulemalta vähintään pari kolme biisiä soimaan välittömästi päähän. Näin ei valitettavasti Viimeisen tangon kohdalla käy.
Mutta koska kyseessä on underground-pop, ehkäpä sallimme pientä joustoa.
Viimeinen tango on omassa sarjassaan pieteetillä tehty teos. Se ei riko rajoja tai tarjoa kuulijalleen mitään elämää mullistavaa, mutta jos suomenkielinen olaviuusivirtamainen laulaja-lauluntekijämusiikki orgaanisilla popsoundeilla ja suomirockin lyyrisellä annilla on oma juttu, kannattaa levy ehdottomasti pyöräyttää läpi.
