Keikkaraportti: PMMP / Olympiastadion, Helsinki 24.8.2024

Yksi 2000-luvun merkittävimmistä, ellei jopa merkittävin kotimainen yhtye PMMP teki paljon puhutun – ja kohutun – paluunsa Helsingin Olympiastadionilla viime lauantaina. Tämä oli se niin sanottu alkuperäinen paluukeikka, joka julkaistiin ensimmäisenä, mutta joka lopulta olikin viimeinen keikkapäivään mennessä julkaistuista paluuesiintymisistä. Sittemmin PMMP on ilmoittanut jo uudesta areena- ja klubikiertueesta, mutta kukapa näitä enää laskee.

Ymmärrän ihmisten harmistumisen tästä sekoilusta. Kaikesta anarkistisesta ”vittu jee” -meiningistään huolimatta jopa PMMP on viime kädessä Warnerin ja Nelosen kaltaisille mediajäteille alisteista bisnestä. Musiikki on kuitenkin se, mikä ainakin omassa vaakakupissani ratkaisee keikkojen onnistumisen. Onneksi siihen ei harhaanjohtava ja opportunistinen markkinointi pysty vaikuttamaan.

Pääsin todistamaan PMMP:tä itse asiassa jo kesän alussa Provinssissa, joka oli paluukeikoista ensimmäinen. Tuohon keikkaan verrattuna erot varsinaisessa showssa olivat yllättävän vähäiset. Stadionin puitteet olivat toki isommat ja settilista pidempi, mutta muuten ilta eteni hyvin samaan tapaan kuin Törnävälläkin. PMMP esiintyi yhtä energisesti, ja biisit soitettiin ja laulettiin juuri niin tiukasti kuin Provinssin perusteella sopi toivoakin. Karrikoiden, oli kiva nähdä bändi uudelleen, mutta ei tämä stadionveto sinänsä tarjonnut mitään mullistavaa, jos oli ehtinyt todistaa jo jonkin aiemmista paluukeikoista.

Joka tapauksessa on todettava, että PMMP on äärimmäisen kova livebändi. Mira Luodin, Paula Vesalan, Juho Vehmasen, Heikki Kytölän ja Mikko Virran muodostama viisikko kuljetti liki kolmituntisen shownsa aikana yleisön läpi sellaisen hittikavalkadin, että oksat pois. Vaikka yhtyeen isoimmat radiohitit ovatkin pääsääntöisesti ”Lautturin” ja ”Oo siellä jossain mun” kaltaisia balladeja, on valtaosa bändin tuotannosta itse asiassa melko korkeaoktaanista punk-rymistelyä. Tämä kävi hyvin selväksi kummallakin todistamallani keikalla.

Visuaalisesti PMMP:n stadionin valloitus oli näkemistäni vastaavista pelkistetyimmästä päästä. Pääroolissa olivat tietysti Luodin ja Vesalan vimmainen lavaenergia ja vuorovaikutus yleisön kanssa. Rymistelybiisejä höystettiin pyroilla, ja etenkin ”Matoja”- ja ”Tytöt”-biiseissä huomio kiinnittyi myös screeneillä pyörineeseen grafiikkaan. Mutta siinäpä se melkein oli. Kertonee jotain PMMP:n valovoimasta, etten oikeastaan olisi toivonut tai kaivannutkaan mitään sen kummempia kikkakolmosia. Tämä oli hyvä juuri näin.

Keikan ikimuistoisinta antia olivat avausbiisinä soitettu, sanoituksiltaan erittäin ahdistava ”Kovemmat kädet”, ravoisasti moukaroiva ”Kohkausrock”, hämyisällä tunnelmalla leikittelevä mutta samaan aikaan tanssittava ”Pariterapiaa” ja hienoksi yhteislauluksi yltynyt Noitalinna huraa -cover ”Pikkuveli”. Olisihan näitä hienoja hetkiä ollut muitakin, mutta nämä piirtyivät mieleen vahvimmin.

PMMP onnistui stadionkeikallaan muistuttamaan, miksi se on suomalaisessa musiikkihistoriassa niin merkittävä yhtye. Bändin musiikki on omaleimaista, eikä verrokkeja oikein löydy. Silti, vaikka joku ehkä toivoisi, että tämä comeback olisi poikinut viisikolta myös uutta musiikkia, minä en. Vaikka nämä kappaleet ovatkin omalla tavallaan ajattomia, tuntuu, ettei bändillä enää välttämättä olisi mitään lisättävää katalogiinsa. Aivan kuten bändin kikkailuja kaihtava showkin, ei heidän musiikkinsakaan kaipaa mielestäni mitään ylimääräistä. Tämäkin on hyvä juuri näin.