Keikkaraportti: Quest Master + Jääportit / Kuudes Linja, Helsinki 30.1.2025
Dungeon synth. Siinä oli genre josta en harmikseni ollut aiemmin kuullut, mutta johon halusin kuvauksen perusteella palavasti tutustua. Niinpä hankin spontaanisti liput australialaisen Quest Masterin keikalle Kuudennelle linjalle ja voi pojat minkä lämpimän nostalgiatripin lapsuuden videopelimaailmaan tämä erinomainen päätös tarjoilikaan. Lauteet kaukaisen maan vieraalle lämmitteli hyisestä Pohjois-Suomesta ponnistava ja jo 90-luvulta alkaen kulttisuosiota nauttinut Jääportit. Musiikki jätti niin lähtemättömän vaikutuksen jo orientoituessani artistin materiaaliin ennen keikkaa, että koppasin merkkaritiskiltä vinyylinkin matkaani.
Niille joille tämä musiikkityyli ei itseni tavoin ollut entuudestaan tuttua kerrottakoon, että kyseessä on erityisesti fantasiaroolipelien tunnelmasta ammentava ambient-vivahteinen elektronisen musiikin genre, jonka estetiikka ainakin illan aikana nähdyn kahden esityksen perusteella kanavoi videopelien, ysärinostalgian ja jopa norjalais-suomalaisen black metalin maailmoista. Suosituin ääniteformaatti kummankin artistin tapauksessa tuntui oheistuotetarjonnan perusteella olevan C-kasetti ja väittäisin yleisössä olleen paljon videopelien ystäviä.
Sitten itse keikkoihin.
Jääportit avasi illan pienten audiovisuaalisten teknisten haasteiden jälkeen, soittaen vähäeleisen, mutta tyylilleen uskollisen keikan, jossa kuultiin materiaalia läpileikkaavasti parinkymmenen vuoden ajalta. Taiteilijanimen takana puuhasteleva Tuomas M. Mäkelä esiintyi huputettuna hahmona läppärin ja samplereidensa takana, kuljettaen yleisön läpi alkutuotannon tyylipuhtaammasta dungeon synthistä myöhempien vaiheiden post-rock -vaikutteiseen ilmaisuun. Taustalla pyörivät visuaalit lumisine metsineen täydensivät esitystä onnistuneesti. Setti jäi lopulta melko lyhyeksi, kuten tietysti lämppärin kohdalla on odotettavissakin, mutta itse olisin voinut viipyillä Jääporttien parissa vähän pidempäänkin.
Illan pääesiintyjä oli yleisön reaktion perusteella odotettu vieras. Jääportteja selkeästi pirteämmän lähestymistavan genreen valinnut Quest Master vyörytti yleisön yli sellaisen VHS-nauhureilta ja vanhoilta Zelda-peleiltä tuoksahtavan syntetisaattori-ilottelun, ettei nostalgiapärinöiltä voinut varmasti välttyä kukaan. Ruudulla vilahdelleet biisiotsikot kuten “Night Garden Labyrinth of Bloomvale Castle” ja “The Five Holy Runes of White Magic” kertonevat kaiken olennaisen. Eskapismistahan Quest Masterin musiikissa on ennen kaikkea kyse ja miten ihastuttavassa muodossa artisti sitä yleisölleen tarjoilikaan.
Ajattelin ensi alkuun että kahden tunnin edestä instrumentaalista syntetisaattorimusiikkia seisten kuunneltuna saattaisi aiheuttaa haukottelua loppua kohden. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan huomasin viihtyväni näkemäni ja kuulemani parissa erinomaisesti. Nähtäväksi löytyykö tämän illan kerrannaisvaikutuksena seuraavasta Spotify Wrappedistani kokonaan uusi genre.
