Keikkaraportti: Saimaa / Savoy-teatteri, Helsinki 5.2.2025
Mainiot Vol. 6 ja Vol. 7 -levynsä viime vuonna tehtaillut monipuolisen musiikillisen ilottelun riemuretkue Saimaa starttasi keväisen konserttisalikiertueensa Helsingin legendaarisesta Savoy-teatterista. Kohtaamiseni kyseisen yhtyeen kanssa oli ensimmäinen laatuaan, vaikka tutuksi ovat vuosien varrella tulleetkin esimerkiksi Emma-palkintojakin kahminut, Pepe Willbergin kanssa tehty Pepe & Saimaa -albumi, sekä 80-luvun tietokonepeleistä inspiraatiota ammentanut Urheilu-Suomi. Keikkaliput päätyivät taskuun kuitenkin jostain syystä vasta tämän Savoy-illankin aikana jalustalle nostetun Vol. 7 -pitkäsoiton myötä. Levy kun aiheutti Yhden miehen levyraadin harvalukuisen työyhteisön jäsenissä sen verran paljon iloista hykertelyä.
Saimaa on iso bändi. Matti Mikkolan johtama, 15-jäseninen yhtye neljällä laulajalla, kaksilla koskettimilla, kaksilla rummuilla, useammallakin kitaralla, puhaltimilla, perkussioilla ja tietysti bassolla varustettuna on melkoinen näky, mutta myös kuulostaa kaikessa kerroksellisessa maksimalismissaan todella upealta. Täyttä tuuttausta ei kuitenkaan paahdeta koko ajan, vaan yhtyeen progemaisessa ilmaisussa on tilaa myös hiljaisemmille ja pienemmille hetkille, joissa yksittäiset muusikot saavat omat tähtihetkensä.
Koska meneillään oleva kiertue juhlistaa tuoreinta albumikaksikkoa, rakentui illan ohjelmisto niille sisältyvän biisimateriaalin varaan. Ainoan poikkeuksen tähän toi encorena kuultu Sibeliuksen tyylikkäästi versioitu, joskin vähän irralliselta tuntunut Finlandia. Mutta mikäs siinä, kumpikin levy on saanut osakseen paljon suitustusta, eivätkä suotta. Lapsuuden, vanhemmuuden ja aikuisuuden teemojen ympärille kietoutuvat lyriikat ovat sellaisia yhteisiä nimittäjiä, joihin laajankin kuulijakunnan on helppo löytää samaistumispintaa.
Vaikka ilta oli jaettu väliajalla kahteen osaan, ei Saimaa sentään ollut valinnut soittaa levykokonaisuuksia peräjälkeen sellaisinaan, vaan sekä Vol. 6:n että Vol. 7:n biisit soivat sulassa sovussa sikin sokin kummassakin setissä. Jälkimmäisen levyn mukaansatempaava “Nouse kyytiin” avasi illan sanalla sanoen nostattavasti, eikä tunnelma missään kohtaa päässyt lässähtämään. Ei vaikka ilta kestikin kaikkinensa miltei kolme tuntia, mikä voisi jonkun toisen yhtyeen kohdalla – oli miten hyvää musiikkia hyvänsä – alkaa jo puuduttamaan. Kokonaisina soitettiin niin kolmiosainen “Kivi joka vierittää”, kuin yhtälailla varsin kunnioitettaviin mittoihin kurkotteleva “O Pior Cegokin”.
Saimaan keikka oli osoitus siitä että yhtye on ihan yhtä kotonaan lavalla kuin levylautasellakin. Seuraavalla kerralla bändiä pitää päästä katsomaan festareille tai klubille. Teatterikatsomon penkit kun tuntuivat rajoittavan jalan alle hiipivää, liikkeeseen kutsuvaa tunnelmaa hivenen liikaa.
