Keikkaraportti: Marcos Valle / Tavastia, Helsinki 4.5.2026
Maanantait eivät yleisesti ottaen ole niitä kaikkein riehakkaimpia keikkapäiviä. Kun ottaa vielä huomioon keskimääräisen suomalaisen konserttikävijän rokkipoliisimaisen jähmeyden, oli minulla omat epäilykseni siitä, miten hyvät edellytykset Tavastialle Brasiliasta asti saapuneella veteraanimuusikko Marcos Vallella olisi saada yleisöönsä virtaa.
Yllätys oli positiivinen, kun jo parin kappaleen jälkeen 81-vuotias bossa novan ja jazz-fuusion parissa elämäntyönsä tehnyt Valle laittoi helsinkiläisyleisön jalat tamppaamaan ja peput ujosti pyörimään. Jo pelkästään sitä voi pitää tätä keikkakokemusta arvostellessa onnistumisena.
Valle oli jopa Yhden miehen levyraadin paljon nähneelle ja kuulleelle keikkakoneelle uusi tuttavuus. Missaamani parin vuoden takainen esiintyminen Flow Festivalin Balloon Stagella oli ilmeisesti sen verran hieno kokemus, että Tavastialle oli kokoontunut mukavasti väkeä ja vieläpä varsin laajalla ikähaitarilla.
Yleisöstä löytyi silmämääräisen karkeasti jaoteltuna kolmenlaista porukkaa. Vanhemman polven lattarimusiikin ystäviä, jotka pistivät salsaksi heti oikean rytmin tunnistaessaan, kolme-nelikymppisiä jazzin ja kokeellisemman musiikin ystäviä, sekä parikymppisiä, todennäköisesti Valleen Flown kautta tutustuneita vaihtoehtomusiikin kuulijoita.
Enpä tiedä, mitä porukkaa itse edustin, mutta väliäkö tuolla, hauskaa oli!
Keikan settilistassa kuultiin iso joukko Vallen 1970-luvun hittejä, mutta myös 2000-luvun sekä 2024 ilmestyneen Túnel Acústicon biisejä. Mukaan oli mahdutettu hieman jokaiselle jotakin, mikä lienee yleinen piirre monille pitkän linjan artisteille, joiden kuulijat ovat hypänneet kukin mukaan eri aikakausilla. Kaikkihan toivovat tietysti kuulevansa ne oman aikakautensa helmet ja siksi tällainen ratkaisu on aina pohjimmiltaan kompromissi.
Vallen nelihenkinen yhtye säesti illan päätähteä ammattimaisesti. Vaikka soolo-osuuksia kuultiin pitkin iltaa muiltakin, oli päähuomio tietysti artistissa itsessään. Ikäisekseen Valle esiintyi virkeästi, mutta vanhan mestarin arvokkuudella. Matala ääni tulkitsi usein melko nopeatempoisiakin biisejä tarkasti ja tunteella, sormien osuessa koskettimille vuosikymmenten kerryttämällä kokemuksella.
Parasta keikassa oli intiimi tunnelma, joka oli kuin lämmin tuulahdus artistin kotikaupungin Rio de Janeiron auringonlaskun kellastamasta illasta. Maanantai ei selkeästi ole huono keikkapäivä edes Suomessa, kunhan vain artisti osaa hommansa.
