Levyarvio: Pehmoaino - Soittorasia
Pehmoaino ja tämän Haluun takas mun perhoset olivat vuoden 2022 todellisia yllättäjiä kotimaisen popmusiikin kentällä. Jostain oli putkahtanut tämä nuori artistinalku, joka riipivän rehellisellä lyriikallaan ja eteerisellä soundillaan hilasi itsensä striimilistojen kärkikahinoihin ja radioaaltojen vietäväksi. Useaa singleä ja lyhytjulkaisua myöhemmin on Pehmoaino viimein vuoden 2024 alkajaisiksi päättänyt muistaa kuulijoitaan varsinaisella debyyttialbumillaan.
Soittorasia onnistuu kuuntelukokemuksena olemaan ilmaisultaan kepeän oloinen, mutta samalla sisällöltään läpitunkevan intensiivinen. Jopa niin intensiivinen, että ensikuuntelulla allekirjoittanut joutui kuudentena raitana kuultavan Mietin sua pahalla -kappaleen jälkeen ottamaan kuulokkeet pois korvistaan ja hengittelemään hetken. Jos Pehmoainon musiikkia oli tähän asti pitänyt vähän naivina ja söpönä, oli aika muuttaa mieltään.
Valitettavasti levyn alkupuoliskon intensiteetti ei kanna ihan koko albumin mittaa. Puolivälissä kuultavan <3 -interluden jälkeen pari seuraavaa biisiä ei onnistu pitämään otteessaan samalla vimmalla, kuin menetyksen pelkoa ja ahdistusta tirisevät alkupään kappaleet.
Onneksi viimeisenä varsinaisena biisinä ennen Kiinni-outroa soiva Hulda-kappale on jälleen hieno työnäyte Pehmoainon eli Aino Morkon tekstittäjän taidoista. Myös muutoin minimalistisen hienovaraisena soiva tuotanto ottaa tässä kohtaa tarvittavia kierroksia.
Soittorasia on lievästä epätasaisuudestaan huolimatta vakuuttava ja ennen kaikkea lupaava debyyttialbumi. Se osoittaa, että sävellys- ja varsinkin tekstityskynä ovat artistilla ja tämän aisaparilla, tuottaja Topifylla sellaisessa terässä että perästä kuullaan vielä.
