Levyarvio: The Weeknd - Hurry Up Tomorrow
Kun The Weeknd -nimellä musiikkiaan julkaiseva Abel Tesfaye osui musiikkitutkaani vuoden 2015 hitillään “Can’t Feel My Face”, en ollut vielä kovin vaikuttunut. Kyseinen renkutus oli jotenkin selittämättömällä tavalla rasittava ja edelleenkin biisi tulee poikkeuksetta skipattua, mikäli Spotifyn soittolista sen säveliä koittaa korviini sujauttaa. Vasta vuoden 2016 kolmosalbumi Starboy menestyssingleineen, Michael Jakson -tyylisine vokalisointeineen ja hunajaisine syntetisaattorivalleineen sai sydämeni läikähtämään.
Äänimaailmaltaan hyvin samanlaisissa vesissä Tesfaye on ilokseni uiskennellut myös myöhemmillä tuotoksillaan, joista viimeisimpänä öisille neonvalojen kajossa risteileville kaduille on saapunut uusin Hurry Up Tomorrow -pitkäsoitto. Kyseessä on After Hours (2020) ja Dawn FM (2022) -levykäisten jatko-osa ja samalla ilmeisesti The Weeknd -nimisen artistin joutsenlaulu, jonka myötä Tesfaye siirtyy muiden projektien pariin. Sääli, mutta aikansa kutakin.
Kuten aiemmillakin The Weeknd -julkaisuilla, myös Hurry Up Tomorrowilla tuotanto on kerrassaan upeaa kuultavaa. Levy suorastaan kutsuu kuulijan sukeltamaan sisäänsä ja viettämään aikaa parissaan oikein pitkän kaavan mukaan. Albumin tekijäjoukko on melkoinen, mutta itsekin tuottajavastuuta kantava Tesfaye on silti saanut kaitsittua muun muassa Justicen, Metro Boominin, Max Martinin, Pharrell Williamsin ja Giorgio Moroderin kaltaisten velhojen muodostaman lauman soimaan yhtenäisesti ja tyyliuskollisesti.
Naputan tästä aina ja naputan taas, mutta levy on monien muidenkin modernin ajan hiphop- ja RnB -levyjen tapaan aivan turkasen pitkä. Olkoonkin että kappaleiden joukossa on myös lyhyitä välisoittoja, jotka rytmittävät albumin kaarta varsinaisten biisien väleissä toisinaan tyylikkäästi, ja välillä taas tekotaiteellisen oloisesti. Kiitettävästä levystä saa erinomaisen kun siitä karsii hyviäkin biisejä pois ja jättää jäljelle vain ne kaikkein parhaimmat. Nykyisessä striimilukukeskeisessä ajassamme enemmän on kuitenkin enemmän ja välillä tuntuukin että pidäkkeet sille, miten pitkiä levyjä voidaan tehdä, on täysin poistunut.
Mutta sitte siihen biisimaterialiin.
Hurry Up Tomorrow ei pidä sisällään yhtään “Blinding Lightsin” tai “Take My Breathin” kaltaista ilmeistä radiobiisiä ja jääkin hittipotentiaaliltaan edustamansa trilogian heikoimmaksi. The Weeknd ei kuitenkaan ole pelkkä menestyssingleistä elävä pikavoittojen metsästäjä, vaan nyt on menty kokonaisuus edellä. Hyvä niin.
Levyn avaava, Justice-avusteinen ja “Thrilleriä” hienovaraisesti lainaava “Wake Me Up” säksättävine syntikoineen ja mehukkaine bassolinjoineen yhdistää 1980-luvun ja 2020-luvun saumattomasti. Vaaran tuntua ja favela-reivejä tarjoillaan levyn parhaimmistoon nousevalla “São Paulolla”, jossa kuullaan brasilialaislaulaja Anittankin ääntä. Herkempää ja pehmeämpää musiikillista antia kuullaan “The Abyss” -biisillä, johon tulkintaansa on puolestaan lainannut aiemminkin The Weeknd -levyillä kuultu Lana Del Rey.
Sinänsä mitään uutta Hurry Up Tomorrow ei The Weekndin ystäville tarjoa. Kappaleiden aiheet ammentavat edelleen päihteidenkäytön ja henkisen väkivallan värittämistä pärisuhteista, riittämättömyyden ja levottomuuden tunteista, sekä siitä miten yö kutsuu erilaisten paheiden pariin. Mutta juuri tätähän me The Weekndiltä haluamme. Ehkäpä juuri siksi Abel Tesfayen on muuttuakseen jätettävä luomansa hahmo taakseen. Hurry Up Tomorrow puristaakin viimeiset mehut tästä reissussa rähjääntyneestä yön sankarista ja tekee sen oikein tyylitajuisesti.
