Klassikkoarvio: Michael Jackson - Dangerous (1991)
Kynäillessäni taannoin arviota The Weekndin tuoreesta Hurry Up Tomorrow -albumista heräsi kirjoitustuokion aikana yllättävä mielihalu laittaa kuunteluun artistin suuren esikuvan, Michael Jacksonin laajan katalogin antia.
Popin kuninkaana, sekä yhtenä historian menestyneimmistä ja ansioituneimmista artisteista tunnetun Jacksonin soolotuotannosta esiin nostetaan useimmiten hänen vuosina 1979-1987 ilmestynyt, hiljattain kuolleen Quincy Jonesin tuottama albumikolmikkonsa Off The Wall, Thriller ja Bad. Vähemmälle huomiolle sen sijaan on jäänyt artistin myöhempi, 90-luvun tuotanto. Osittain syynä ovat varmasti myös erinäiset Jacksoniin kohdistuneet kohut, jotka varjostivat hänen elämänsä viimeisiä vuosikymmeniä.
Vaikka Jackson on hahmona edelleen ristiriitainen, on tämän lahjakkuutta ja mittavaa vaikutusta musiikkiin ja laajemmin koko populaarikulttuuriin vaikea kiistää. Siinä yhtälössä myös hänen 1980-luvun järkälemäisten menestysalbumiensa varjoon jäävät myöhemmät julkaisut näyttelevät kokoaan suurempaa osaa.
Klassikkoarviokäsittelyyn noista 1990-luvun Jackson-albumeista on päässyt tällä kertaa vuoden 1991 Dangerous, jota on joissakin analyyseissä pidetty viimeisenä “klassisena” Jackson-albumina. Vaikka Jacksonin musiikki on ollut pikkupojasta asti osa elämäni soundtrackia, oli Dangerous albumina jäänyt tarpeettoman etäiseksi. Oli viimein aika selvittää mikä se oikein on levyjään.
Ensitahdeista lähtien on selvää että Dangerous on vahvasti oman aikansa tuote. Sivuutettuaan Quincy Jonesin päätuottajan paikalta Jackson päätti uudistaa soundiaan ajan trendin mukaisesti ottamalla vaikutteita hiphopista ja siitä ammentavasta new jack swing -tyylistä. Vahvimmin kyseiset suuntaukset kuuluvat levyn alkupuolelta löytyvissä biiseissä, kuten “Jam”, “In The Closet” ja “She Drives Me Wild”.
Edellä mainituissa kappaleissa ilmenevä Jacksonin rytmitaju on aina ollut omaa luokkaansa, mutta kyllä hän herkät ja myöhemmin yhä kantaa ottavammiksi muuttuneet balladitkin osasi. Dangerousilla tätä puolta esittelevät maailmaa syleilevä “Heal the World” ja Free Willy -elokuvassa aikanaan kuultu gospel-nostatus “Will You Be There”, sekä samettinen “Gone Too Soon”.
Vaikka Dangerous on kolmeen edeltäjäänsä nähden valitettavan ylenkatsottu levy, olin ainakin itse unohtanut että siltä löytyy niinkin monta Jacksonin uran parhaimmistoon kuuluvaa biisiä. Mukana ovat esimerkiksi edelleenkin valitettavan ajankohtaisesta aiheesta, eli rasismista ammentava jättihitti “Black or White”, sekä Guns N’ Roses -kitaristi Slashin voimallisen soiton varaan rakentuva “Give In To Me”.
Jos 90-luvun Jacksonista pitäisi Dangerousin perusteella todeta jotain, niin ilmeistä on ainakin se, ettei hän artistina ja muusikkona halunnut jäädä laakereilleen lepäämään. Dangerous venyttää niitä musiikillisia rajoja, joita mustien musiikkiperinteestä ponnistavalle Jacksonille oli kenties monien mielissä asetettu.
Levyn kuultuaan miettii väkisinkin; millaista musiikkia Jackson olisi tehnytkään mikäli olisi elänyt 2020-luvulle asti. Jonkinlaisia raja-aitoja hän olisi varmasti silloinkin ollut hätyyttelemässä.
