Levyarvio: RAYE – This Music May Contain Hope.

4. toukok.

Pari vuotta takaperin todistin Flow Festivalilla brittiartisti Rayen keikkaa. Kyseessä oli nouseva tähti, jonka biiseistä erityisesti Cassö-yhteistyönä syntynyt EDM-leka Prada sai paljon soittoa Suomessa. Niinikään musiikkitutkaani oli Spotifysta osunut myös artistin Genesis-EP, jonka kokonaisuudessaan kattava kolmiosainen nimikkobiisi oli silkkaa musiikin juhlaa genreseikkailuineen ja 2020-luvulla koronan ja somen keskellä varttuneen nuoren naisen eksistentiaalis-nihilististä itsetutkisteluineen.

Odotukset keikkaa kohtaan olivat kohtalaisen korkealla, mutta täysin niitä ei lunastettu. Artistin lauluääni oli komeaa kuultavaa ja bändikin hoiti tonttinsa kunnialla. Silti keikasta jäi vähän valju, kahden markan Amy Winehouse -fiilis. Tuntui ettei Raye ollut vielä uskaltanut levittää siipiään. Esikuvat olivat kuultavissa, mutta oma musiikillinen identiteetti puuttui.

Toisin on This Music May Contain Hopella, albumilla jolla Raye tuntuu seisovan omilla jaloillaan ja lunastavan sen lupauksen, josta aiemmin mainitsemani Genesis-EP teki. Kuultavissa ovat edelleen Winehouse ja Adele, mutta tekstipuoli on päivitetty 2020-luvulle päiväkirjamaisine ja tavattoman arkisine teksteineen. Nyt ei sytytetä tulipaloja sateeseen, vaan kirotaan jätkää joka runoilee kauniita WhatsAppissa, osoittaen sanansa useammalle kuin yhdelle toisistaan tietämättömälle vastaanottajalle.

Soundi on pääosin isolla yhtyeellä soitettua soulia ja jazzahtavaa poppia, mutta on mukaan mahtunut myös Pradasta muistuttava elektronisempi Life Boat. Fiitteinä kuullaan esimerkiksi Al Greeniä ja etukäteen mielenkiintoa herättänyttä elokuvasäveltäjä Hans Zimmeriä, joka lainaa sinfonista tahtipuikkoaan Click Clack Symphony -biisille. Vaikka Zimmerin kädenjäljen etenkin biisin loppupuolella kuuleekin, jää tämän osuus lähinnä markkinoinnilliseksi namedroppailuksi.

Isoin wow-elämyksen allekirjoittaneelle tuotti se miten paljon Raye tiimeineen on panostanut nimenomaan albumiin formaattina. Levyllä on selkeä kaari intro- ja outrobiiseineen, sekä biisejä raamittavine spoken word -osioineen. Kaikesta kuultaa läpi rakkaus musiikkiin. Biiseillä soittaa läjäpäin ammattimuusikoita ja moni biisi on saatu kuulostamaan siltä kuin se olisi äänitetty livenä yhdellä otolla. Tämä on ihastuttavan kunnianhimoinen vastaveto nykypäivän tein itse ja säästin -kotiläppärituotannoille.

This Music May Contain Hopen vahvimpia hetkiä ovat Goodbye Henryn ja Fieldsin kaltaiset introspektiiviset ja tarinankerronnalliset biisit, jotka kuljettavat kuulijaansa elävästä elämästä poimittujen kohtausten läpi mukaansatempaavan elokuvan tavoin. Ihan jokainen biisi ei tähän kultasuoneen osu ja pari puhdasta hutiakin matkaan mahtuu. Silti kokonaisuus on eheä ja vakiinnuttaa Rayen paikan kuluvan vuosikymmenien isoimpien brittiartistien joukossa.