Klassikkoarvio: Kaija Koo – Tuulten viemää (1993)

11. maalisk.

Kävin taannoin katsomassa ilahduttavan onnistuneeksi osoittautuneen, suomalaisen iskelmäpopin kuningattaren Kaija Koon urasta ja elämästä kertovan, Selma Vilhusen ohjaaman ja Oona Airolan tähdittämän Kaunis rietas onnellinen -elokuvan. Elokuvan nähneet tietävät, että sen keskeinen kiintopiste on artistin läpimurtoalbumin Tuulten viemää julkaisu vuonna 1993, Kuka keksi rakkauden -megahitin siivittämänä. Elokuvasta inspiroituneena päätin upottaa neulan tuon legendaarisen albumin uriin ja tarkastaa omin korvin, miltä yli 30 vuoden takainen klassikko nykykorvin kuulostaakaan.

On läpinäkyvyyden nimissä todettava että oma suhteeni Kaija Koon musiikkiin ja tarkemmin sanottuna juurikin hänen 90-luvun tuotantoonsa on kauttaaltaan kyllästetty lämpimän haikealla lapsuuden ja varhaisnuoruuden nostalgialla. Koenkin että olisi mahdotonta suhtautua itselleni näin läheiseen musiikkiin minkäänlaisella aidolla objektiivisuudella. Olkoon tämä “arvio” siis enemmänkin fiilistelevä muistelo, kuin varsinainen arvostelu. Sori siitä.

Kaija Koo on opittu tällä vuosituhannella tuntemaan voimaannuttajana, joka saa kaikenikäisten naisten ja miksei miestenkin korkkarit nousemaan kattoon, samalla kun hän julistaa olevansa milloin vapaa ja milloin taas kaunis, rietas tai onnellinen. Tämä niin sanottu myöhempien aikojen Kaija Koo on ikoninen hahmo suomalaisessa populaarikulttuurissa ja kaikki glooria siitä hänelle suotakoon.

Minun Kaija Kooni on kuitenkin jotain muuta.

Modernin Kaija-materiaalin ollessa useammankin eri biisinkirjoittajan ja tuottajan kynästä peräisin olevaa tämän päivän radioystävällistä keskitien popiskelmää, oli artistin 90-luvun tuotanto unenomaisine soundeineen ja eskapistisine sanoituksineen pitkälti ex-aviomies, säveltäjä-sanoittaja-tuottaja Markku Impiön hengentuote.

Ja ei, en tietenkään väheksy Kaija Koon omaa osuutta, olihan hänen tummanpuhuvan samettinen äänensä se kaikkein keskeisin ja tunnistettavin elementti heidän yhteisessä musiikissaan. Silti artistin uran voi mielestäni jakaa karkeasti kahteen toisistaan erottuvaan ajanjaksoon: Impiön aikaiseen ja sen jälkeiseen. Näin tuntuu tekevän myös Kaija Koo itse, ainakin tuoreen elämäkertaelokuvansa perusteella.

Tuulten viemää onkin Kaija Koon ja Markku Impiön yhteistyön ensimmäinen ja samalla keskeisin hedelmä, edustaen minulle juuri sitä itselleni rakkaampaa Kaija Koo -musiikin lajia.

Levyn avaava Kuka keksi rakkauden ei esittelyjä kaipaa. Ikonisen kitarariffin tunnistavat kaikki. Tuulten viemää levyä on myyty niin järkyttävät määrät, että sen avausraita on varmasti kuultu tuhansien ja tuhansien radiosoittojen lisäksi myös vähintään yhtä monessa suomalaiskodissa.

Ylipäätään levyn ensimmäinen puolisko on hittiä hitin perään. Artistin isän elämän päättäneestä traagisesta ilmailuonnettomuudesta kertova Viimeinen lento, ikimuistoisilla huilusampleilla kuorrutettu Niin kaunis on hiljaisuus, menneen ihmissuhteen vettä väkevämpään hukuttava Hanat aukeaa, varhainen Kaija Koo -bailuralli Tule lähemmäs beibi ja sukupolvikokemukseksi kasvanut herkistely Kylmä ilman sua ovat kukin kaikkien aikojen isoimpien Kaija Koo -biisien joukossa.

Vaikka albumin B-puoli onkin jäänyt vuosikymmenten saatossa A-puolen hittikimaran varjoon, löytyy sieltäkin melkoisia helmiä. Nimikkoraita Tuulten viemää tai minimalistista Seison vierelläsi -kappaletta kuunnellessa ymmärtää hyvin miksi ne eivät ole niitä kaikkien tuntemia hittejä, sen verran ne kalpenevat levyn merkittävimpien biisien vierellä. Mutta kyllä ne aika monta 2000- ja 2010-luvun köykäisempää Kaija Koo -biisiä pieksevät mennen tullen.

Tuulten viemään kuuntelu on kuin ihanan tupakansavuinen ja lämmin halaus, jonka syleilystä ei haluaisi lähteä. Nämä kappaleet toivat aikoinaan lohtua lama-Suomen kurimuksen keskelle ja kun katsoo miltä maailma 2020-luvulla näyttää, on Tuulten viemää paljon ajankohtaisempi albumi kuin mitä haluaisin myöntääkään.