Levyarvio: Suisto – Suisto

Rock n’ roll ei kuole koskaan. Se vain muuttaa muotoaan.

Kotimainen rock-postpunk-elektro-trio Suisto voisi olla jonkinlainen näytekappale edellisen virkeparin väitettä tukemaan. Lähes yksinomaan syntetisaattoreilla ja bassoilla luotu äänimaailma on kaukana rockin perinteisestä kitaravetoisesta kaanonista, mutta samaa rappioromanttista vaaran tuntua löytyy yllinkyllin.

Nimikkodebyytillään Juho Keränen, Valtteri Frantsi ja Veikko Kero tarkastelevat suuren maailman myllerrystä pienen ihmisen unihiekkaisin silmin. Mistä vajavainen ihmissielu löytää turvaa, kun ympäröivän kaikkeuden tukipilarit horjuvat, tulevaisuuden peittyessä rikinkatkuiseen usvaan.

Albumin kaari on mielenkiintoinen. Tarinan ensimmäinen luku on “Minä vai maailma?”, jossa rivakan suoraviivaisen rock-rymistelyn asuun puettu sävellys ja sanoitus kysyy nimensä mukaiseksi, taipuuko ihminen muutokseen vai voiko ihminen muuttaa maailman mieleisekseen. Vastaus on valitettavan itsestäänselvä.

Rumpukoneiden kiivas säksätys päättyy “Suuri tuli” -kappaleeseen. Tempo hidastuu ja rock vaihtuu elektroniseksi syntikkamaalailuksi. Juuri kun luulit saavasi kiinni siitä, mikä Suisto on bändejään, se yllättää. “Kovat ajat” on jo melkein kuin eri kokoonpanon käsialaa.

Suiston annissa on samanaikaisesti jotain niin tavattoman tuttua, mutta silti vierasta ja jännittävää. Juuri niin kuin rockissa kuuluukin.