Levyarvio: Tutu – Polku
Päiväkirjarunoja ja lattarimusiikkia. Sitä tarjoilee monitaiteelliseksi yhteisöksi itseään luonnehtiva Tutu albumillaan Polku. Kollektiivin keskushahmon Lilli Aron mukaan albumin on eräänlainen 10 vuoden aikana kerrytetty kollaasi, jonka punaisena lankana on irrottautuminen häpeän tunteesta. Lähtökohdat ovat siis vähintäänkin mielenkiintoiset.
Polku pitää sisällään seitsemän varsinaista kappaletta, sekä neljä runoa, jotka lukumaisesti rytmittävät levyn tarinan kaarta. Kappaleet ovat pääosin suomenkielisiä, vaikkakin loppupuolen “Delafield Housessa” ja “My Musessa” kuullaan myös englantia. Rakenteellinen ratkaisu yhdistellä runoutta ja musikkia käy järkeen, kun huomioidaan että Aro on kunnostautunut musisoinnin lisäksi juurikin runoilijana.
Levy ei oikein meinaa avautua ensimmäisellä kuuntelulla. Laulu ja soitto kuulostavat kyllä hyviltä ja erityisesti hienot kuorosovitukset ja etelä-amerikkalaiset musiikkivaikutteet erottuvat edukseen. Itse sävellykset ja sanoitukset sen sijaan solisevat ohi puron lailla ja ennen kuin huomaankaan levy on jo loppu. Runojen kohdalla sentään vähän höristän korviani.
No ei siinä mitään, moni hyvä levyhän vaatii useamman kuuntelun ennen kuin sen salat kunnolla aukeavat. Useat omat suosikkialbuminikin ovat tällaisia. Laitetaan uudelleen soimaan.
Nyt jo kiinnitän enemmän huomiota myös kappaleiden sanoihin. Soitossa erottuu hauskoja kitarakuvioita. Puhaltimet ja jouset innostavat. Mutta edelleen tuntuu että jään kaipaamaan jotain. Jotain ajatuksia herättävää säettä, jotain mieleenpainuvaa instrumentaali-ilottelua, jonkinlaista wau-elämystä. Toisellakaan kuuntelukerralla en sitä valitettavasti löydä. Ehkä kolmas kuuntelu toden sanoisi, mutta siihen ei valitettavasti tarjoudu mahdollisuutta tällä kertaa.
Saattaa olla, että Polku kaikessa taiteellisuudessaan ja kymmenenvuotisessa kerrostuneisuudessaan on jotain sellaista, joka tosiaan vaatii kuulijaltaan enemmän kuin mihin omat rahkeeni tällä kertaa riittävät. Itse ajattelen kuitenkin, että niiden vaikeampienkin levyjen tarvitsee ensikuuntelullakin pystyä tarjoamaan edes joku sellainen koukku, joka saa haluamaan palata levyn äärelle sen arvoituksia tutkimaan.
Harmillisesti tällainen koukku, jos albumilla sellainen on, lipui tällä kertaa kaltaiseni sivistymättömän moukan ohitse.
