Levyarvio: Anssi Kela – Kaikki tiet joita kuljin

Useimmat meistä tietänevät Anssi Kelasta ainakin kaksi asiaa: hän pukeutuu mustaan ja pitää 80-luvusta. Viimeistään miehen uran uuteen nosteeseen vuonna 2013 vienyt self-titled -levy “Levoton tyttö” -singleineen teki nämä piirteet tavan tallaajillekin tutuiksi.

Musiikillisesti Kela on jo vuosia flirttaillut kasarin kanssa, nostalgiannälkäisesti ja häpeilemättömästi, aivan kuten kuuluukin. 80-luku oli isojen juttujen aikaa ja vaikka itse vasta seuraavalla vuosikymmennellä synnyinkin, on minulla vahva side juuri kasarimusaan ja muutenkin tuon ajan populaarikulttuuriin. Uskon siis ymmärtäväni Anssi Kelan sielunmaisemaa.

Maailman ollessa myllerryksessä, turvallinen nostalgia on nyt in. Ottaen kuitenkin huomioon miten pitkään Kela on kasarilla jumittanut, ei tuoreessa Kaikki tiet joita kuljin -albumissa voi katsoa olevan kyse mistään halvasta trendien perässä juoksemisesta.

Kela on DIY-mies. Useimmille albumeilleen hän on säveltänyt, sanoittanut, sovittanut ja soittanut kaiken itse. Pääsääntöisesti näin on nytkin, mutta ensi kertaa sanoitusapua on haettu muiltakin. Lyriikoita ovatkin olleet rustaamassa Kelan lisäksi myös Mariska ja Kaisa Korhonen. Duettokavereina kuullaan Jannaa ja Kelan tytärtä Rosa Ruuta.

Tulituesta huolimatta, albumi on ehtaa kelamaista lyhytfilmitarinankerrontaa. Sydänsuruisen miehen epätoivosta kertova “P niin kuin puukko”, elämänkerrallinen “Neljäs huhtikuuta”, sekä nuoruuden hevifestarimuistoja verestelevä “Giants of Rock” ovat tyylipuhtaimpia osoituksia tästä.

Ei tiikeri raidoistaan pääse, eikä usein tarvitsekaan. Anssi Kela tekee Kaikki tiet joita kuljin -levyllä sen minkä parhaiten taitaa – ja hyvinhän hän sen taitaa.