Levyarvio: Lady Gaga – Mayhem

Hän on täällä jälleen. Popin outolintu, 14-kertaisesti Grammy-palkittu laulaja-lauluntekijä, sekä näyttelijänäkin meritoitunut Lady Gaga ihastuttaa ja kummastuttaa meitä uuden Mayhem-nimisen albuminsa sävelin. Edellisen karkkivärein koristellun ja duurisointisen tanssilevy Chromatican (2020) jälkeen Mayhem on paluu siihen vinksahtaneempaan ja säröisempään ilmaisuun, johon suuri yleisö artistissa rakastui tämän läpimurron aikoihin vajaa parikymmentä vuotta sitten. Vaan millaiseen positioon tulokas asemoituukaan kameleonttimaisen viihdetaiteilijan katalogissa?

Lady Gagan uran suuri dilemma on aina ollut tasapainoilu valtavirtaisen pop-suosion ja toisaalta alakulttuurien epäsovinnaisuudesta ammentavan performanssitaiteen välillä. Vuoden 2013 Artpop-albumi oli monien retrospektiivisten kriitikkoanalyysien mukaan jopa aikaansa edellä, mutta sen aikaiselle keskiverto radiopop-kuulijalle aivan liian vaikea pala purtavaksi. Täydellistä vastakohtaa taas edusti viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt A Star Is Born -elokuvan soundtrack, jonka vanhan ajan Hollywood-balladihitti “Shallow’lta” oli suorastaan mahdoton välttyä. Äidit, isät, tädit ja sedät rakastivat, mutta Gagan ydinyleisö piti musikaalin musiikkia liian kädenlämpöisenä. Mayhemia onkin ehditty markkinoida jonkinlaisena paluuna juurille.

Mayhem lähtee liikkeelle synkällä ja industrial-henkisellä “Disease”-biisillä, jonka valinnan albumin sinkuksi ymmärtää. Raita kun antaa vähintäänkin hyvän kurkistuksen siihen miltä levyn yleisäänimaailma kuulostaa. Cirkutin, Andrew Wattin ja Gagan itsensä rakentama tuotanto on kenties parasta mitä artistin levyillä on tähän mennessä kuultu. Vaikka muotokieli on piirun verran keskimääräistä valtavirtapoppia alavireisempää ja tummanpuhuvampaa, on Gaga aina ollut mestari isojen, mukana laulettavien kertosäkeiden kirjoittajana ja niitä on mukana Mayhemillakin. Yhtäkään “Bad Romancen” (2009) tai “The Edge of Gloryn” (2011) kaltaista modernia klassikkoa ei esiin parilla kuuntelulla nouse, mutta pari edellistä Gaga-albumia jätetään kyllä vaivatta varjoon.

Entäs sitten se dilemma, josta puhuin? Mitä Gagan yleisöistä Mayhem oikein palvelee?

Ensimmäistä kertaa tuntuu kuin artisti yrittäisi yhden albumin sisällä kosiskella vähän kaikkia. Kuulostaa mahdottomalta tehtävältä, mutta ei yritys välttämättä ihan vihkoon mene. Siinä missä biisit kuten Gesaffelstein-fiitillä varustettu “Killah”, etäisellä tavalla Britney Spearsin “Piece of Me”:tä muistuttava “Garden of Eden” ja Tiktok-viraalihitiksi noussut “Abracadabra” ovat ehtaa hullunkurista tanssipop-Gagaa, lämmittelevät jopa vähän taylorswiftmainen “How Bad Do U Want Me” ja viime vuonna ympäri maailmaa listaykköseksi raketoinut Bruno Mars -duetto “Die With A Smile” juuri sitä yleisöä jolle maistuu paremmin pehmeämpi, outouksista riisuttu Gaga.

Todetaan se ääneen: Mayhem ei ole Lady Gagan paras albumi. Silti monille liian kummallisen Artpopin, kantrin suuntaan – jo ennen kuin se oli trendikästä – kallistuneen Joannen (2016), vähän muoviselta maistuneen Chromatican (2020), sekä parin leffasoundtrackin ja jazz-cover-levyn jälkeen Mayhem on tervetullut muistutus siitä miksi Lady Gagasta aikanaan tuli se ristiriitainen ja uraauurtava ikoni jona hänet tänä päivänäkin tunnemme.