Levyarvio: Nightwish - Yesterwynde
Suomalaisen musiikkiviennin kärkiyhtye Nightwish on saavuttanut vaiherikkaalla urallaan jo paljon. Loppuunmyytyjä areenoita, listaykkösalbumeita ja jopa oma koko illan fantasiaelokuva. Musiikin eeppisyydessäkään yhtye ei ole rajojaan tuntenut, vaan jokaisella levyllä Tuomas Holopaisen kipparoima joukko on vain kurkottanut korkeammalle ja korkeammalle, isommaksi ja suureellisemmaksi. Matkan seuraava etappi on bändin kymmenes studioalbumi Yesterwynde, joka on jälleen uusi askel tällä polulla.
Vaikka eteenpäin on menty höyryjunan tavoin, ei Nightwishin tie ole ollut aina niin ruusuinen. Viimeiset vuodet ovat olleet bändille vaikeita: ensin iski keikat perunut koronapandemia, sitten lähti lähes 20 vuotta bändissä vaikuttanut basisti-laulaja Marko Hietala ja kun kiertueelle vihdoin päästiin, todettiin solisti Floor Jansenilla rintasyöpä, eikä raskaana oleminenkaan kesken vaativan rundaamisen ollut hänelle mikään helppo homma. Kaikesta tästä selvittiin, mutta jo ennen kiertueen loppua Nightwish ilmoitti, että vaikka uutta musiikkia on tulossa, ei yhtye tule toistaiseksi tekemään ainuttakaan keikkaa, vaan jää kiertue-elämän osalta telakalle. Voisikin sanoa, että bändi on kymmenennen levynsä kohdalla eräänlaisessa uransa taitekohdassa.
12 kappaleen mittainen ja päälle 71 minuuttia kellottava Yesterwynde on bändille tuttuun tapaan jälleen massiivinen musiikillinen järkäle. Kuusihenkisen yhtyeen - jossa Hietalan paikan basson (joskaan ei mikrofonin) varressa on ottanut Wintersunista ja Crownshiftista tuttu Jukka Koskinen - lisäksi levyllä kuullaan jälleen Lontoon Abbey Road -studiolla äänitettyä mittavaa sinfoniaorkesteria ja kuoroa. Ja onpa kiekolla jälleen muutakin höystettä aina tongalaisista perinnelaulajista lapsikuoroon.
Kappaleet ovat nyky-Nightwishille ominaisen polveilevia ja sovitukset lievästi sanottunakin kunnianhimoisia. “Nemon” tai “Amaranthin” kaltaisia napakan selkeitä hittibiisejä ei oikeastaan löydy, vaan kaikki kappaleet ovat enemmän tai vähemmän jonkinlaista sinfonista progehevikikkailua. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö levyllä olisi edelleen erinomaisia melodiakoukkuja ja tarttuvuuttakin.
Pariin edelliseen Nightwish-pitkäsoittoon verrattuna Yesterwynde soi pari piirua raskaammin ja metallisemmin, mistä kiittäminen on erityisesti Kai Hahdon rumputyöskentelyä. Useammassakin biisissä tuplabasaria paiskotaankin melkoisen kiihkeästi. Samoin bassoon kiinnitetty, Hahdon pitkäaikainen Wintersun-kollega Jukka Koskinen hoitaa tonttinsa erittäin mallikkaasti ja rytmiryhmä pääseekin oikeuksiinsa etenkin ”The Weave” -kappaleessa.
Vaikka Marko Hietalan lauluääni on ollut pitkään keskeinen osa Nightwishin soundia, ei levyä kuunnellessa tullut montaakaan kertaa sellaista oloa että jokin biisi olisi erityisesti hänen äänijänteitään kaivannut. Solisteina Troy Donockley ja etenkin Floor Jansen hoitavat hommansa äärimmäisen tyylikkäästi. Parivaljakon duetointia parhaimmillaan kuullaan “Sway”-kappaleen merkeissä.
Yesterwynde on paketti, jossa riittää pureskeltavaa. Tuomas Holopaisen luoma musiikillinen maailma on paisunut jo sen verran mahtipontiseksi, että väkisinkin herää kysymys siitä, mihin yhtye voi enää soundillisesti mennä?
Edellinen Human Nature -albumi kokeili jo erottaa bändibiisit ja sinfonisen pauhun omiksi erillisiksi maailmoikseen tupla-albumin muodossa. Kenties Yesterwynden seuraajalla bändi voisikin kokeilla jälleen alkuvuosiensa kaltaista riisutumpaa ilmaisua, jossa Holopaisen upeat sävellykset pääsisivät hengittämään nykyistä enemmän. Tätä on pieni osa faneista ehtinyt haikailla jo vuoden 2004 Once-albumista tai viimeistään vuoden 2011 elokuvasoundtrack-levy Imaginaerumista alkaen. Toive kaikunee kuitenkin jatkossakin kuuroille korville.
Toisaalta taas, sen mitä Nightwish kaikessa suuruudenhulluudessaan tekee, se tekee ylivoimaisesti paremmin kuin yksikään muu rock-yhtye tällä planeetalla.
