Levyarvio: Megadeth – Megadeth

6. helmik.

”Torille!”, saattoi jokunen suomihevari parkaista kun maailmalle saapui tieto Smackboundissa ja Wintersunissakin kitaraa vinguttavan Teemu Mäntysaaren kiinnittämisestä yhdysvaltalaisen thrash metal -legendan Megadethin rivistöön, Dave Mustainen bändikaveriksi.

Megadethissa pyöröovi on käynyt tiuhaan, mutta Mäntysaari vaikuttaa päässeen Mustainen suosioon jopa siinä määrin että useampikin kappale tuoreella, Mustainen sanojen mukaan bändin viimeiseksi jäävällä albumilla on syntynyt osittain suomalaiskitaristin sävelkynästä. On sanomattakin selvää tämä amerikan-suomalainen yhteistyö yhden kaikkien aikojen merkittävimmän metalliyhtyeen uran päättävän pitkäsoiton muodossa kiinnostaa.

Mustaine tunnetaan katkerana miehenä, joka perusti oman yhtyeen saatuaan aikoinaan potkut Metallicasta. Megadethin alkuperäinen arvolupaus oli luonnollisesti olla nopeampi ja raskaampi versio Mustainen entisestä bändistä. Tämä lupaus on oikeastaan pitänytkin. Siinä missä Metallica on kokeillut yhtä ja toista, Megadeth on aina mennyt thrash metal edellä.

Viimeinenkään levytys ei tee tähän poikkeusta. Riffit ovat tanakoita, soolot teknisiä, mutta tyylitajuisia ja Mustainen kähisevä puhelaulu on tallella, joskin iän tuomalla patinalla kerrostettuna.

Voi olla että sinivalkoiset lasini vääristävät, mutta Mäntysaaren soitto on mielestäni äärimmäisen hieno lisä Megadethiin. Kitarasankarina hän pääsee loistamaan miltei joka biisissä, saaden homman silti kuulostamaan juuri Megadethiltä. Olisi hassua ja jopa väärin, jos näin legendaarisen bändin viimeinen, ja vielä omaa nimeä kantava albumi, kuulostaisi pitkäaikaisten fanien korvaan aivan vieraalta.

Levyllä on myös oikeasti hyviä biisejä. Esimerkiksi Tipping Point ja Let There Be Shred kestävät aivan hyvin vertailun Megadethin parhaimpiin levytyksiin. Megadeth on aina ollut myös kantaaottava yhtye ja valitettavan ajankohtainen sodan teema kuuluu levyllä vaikkapa Made To Kill ja Obey The Call -biiseillä. Ei bändillä näistä aiheista varsinaisesti ole mitään uutta tai mielenkiintoista sanottavaa, mutta pitävätpähän keskustelua yllä.

Mahtuu joukkoon toki myös tyhjäkäyntiä. Another Bad Day on tyhjänpäiväistä voivottelua väärällä jalalla heräämisestä ja I Am War ilmeisesti itsensä kanssa riitelemisestä. Tai jostain. Onneksi varsinaisen levyn päättävä ja Mäntysaaren myötävaikutuksella syntynyt The Last Note on varsin tyylikäs jäähyväisveisu thrash-titaaneille.

Mutta hetkonen, mitä tarkoitetaan varsinaisella levyllä?

Niin. Eihän Mustaine voinut laittaa Megadethin levytysuraa pakettiin ilman viimeistä kuittailua Metallican suuntaan. Siksipä levyn bonuskappaleena kuullaan versiointi Metallican Ride The Lightiningista, jota Mustaine itsekin oli aikoinaan kynäilemässä. Kuinkas muutenkaan.

Megadethin näkemys Metallica-klassikosta on, kuten arvata saattaa, nopeampi ja ärhäkämpi kuin alkuperäinen. Luonnollisestikaan se ei pysty tavoittamaan nuoren ja nälkäisen Metallican alkuvoimaista vimmaa, mutta teknisenä taidonnäytteenä viimeiseksi jäävän Megadeth-kokoonpanon soittotaidoista se kyllä palvelee.