Klassikkoarvio: Prince and the Revolution – Purple Rain
Netflixin menestyssarja Stranger Thingsin isoksi ansioksi voi lukea sen taipumuksen nostaa legendaarisia kasariklassikoita nuoremman sukupolven tutkalle. On ollut hienoa nähdä vanhojen hittien kipuavan Spotifyn kuunnelluimpien joukkoon vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen. Näin onkin käynyt aiempien kausien myötä esimerkiksi Kate Bushin Running Up That Hillille (1985) ja Metallican Master of Puppetsille (1986).
Viidennen ja samalla viimeisen kauden myötä saman käsittelyn ovat saaneet Princen hitit When Doves Cry ja Purple Rain, jotka kumpainenkin löytyvät jäkimmäisen mukaisesti nimetyltä menestysalbumilta (1984). Kiitos Bad Record Storen, Purple Rain löytyy nykyään myös Yhden miehen levyraadin levyhyllystä, mikä antoi hyvän syyn pyyhkäistä pölyt vanhasta klassikosta, laskea neula uraan ja lähteä purppuraista sadetta ihmettelemään.
Purple Rainia pidetään yleisesti Princen popeimpana levynä, eikä siis ole varsinainen ihme että se on myös tämän kaupallisesti menestynein. Kitarat ujeltavat ja syntetisaattorimatot säksättävät kun Prince vie kuulijansa musiikilliselle matkalle makuukammarin puolelle.
Albumi tehtiin aikoinaan samannimisen elokuvan soundtrackiksi, joten pelkän ääniraidan varaan ei petifantasioinnissa tarvinut jäädä. Edellä mainitun When Doves Cryn musiikkivideo olikin sen verran roisi, ettei sitä aikanaan tohdittu televisiossa näyttää. Siitä huolimatta – tai sen ansiosta – Purple Rain nosti Princen siksi ikoniksi, jona häntä tänä päivänä, 10 vuotta kuolemansa jälkeen yhä muistelemme.
Vaikka Purple Rain on poppiudessaan kenties sitä helpoiten lähestyttävää Princeä, on se samalla ihanan psykedeelinen soundien cocktail, josta riittää ammennettavaa vielä näin vuosikymmentenkin jälkeen. Erityisesti jamitteluhenkinen Computer Blue antaa osviittaa Princen kokeilullisemmasta puolesta.
Levyn ydin on tietysti nimikkokappale Purple Rain, joka on itseoikeutetusti Princen uran ja samalla koko maailman keskeisimpiä populaarimusiikin teoksia. Eeppisiin mittoihin kasvava kahdeksanminuuttinen balladi on yksi niistä biiseistä, joka ei kuuntelemalla kulu, vaan paljastaa itsestään aina uusia kerroksia.
Kokonaisuutena Purple Rain ei albumina aivan yllä nimikkokappaleensa myyttisiin mittoihin, mutta jos 1980-luku pitäisi tiivistää yhdeksi levyksi, olisi tämä erittäin vahva ehdokas. Ajankuva on niin kirkas, että kuulija tietää täsmälleen, missä vuosikymmenessä ollaan – ja miksi Prince oli sen kirkkaimpia tähtiä.
